Blogi

Aljosha

 

Rohkenen väittää, että jokaisessa Venäjän kaupungissa on vieläkin Lenininkatu ja jokaisessa kylässäkin on Suuren isänmaallisen sodan muistomerkki. Ja senkin rohkenen väittää, että vaikka kylässä ei olisi mikään muu asia vatupassissa, niin kyseinen muistomerkki on viimeisen päälle vatupassissa.

 

Kaikkein vaikuttavin näkemistäni sotamuistomerkeistä on Murmanskiin pystytetty Aljosha-patsas, jolla kunnioitetaan neuvostosotilaita, lentäjiä ja merimiehiä, jotka taistelivat toisessa maailmansodassa. Veistos on 35,5 metriä korkea, joka tekee siitä Venäjän toiseksi suurimman patsaan. Venäjän suurin patsas on Äiti synnyinmaa Volgogradissa, jonka verevä naishahmo on 52 metriä korkea ja jonka kädessä sojottava miekka on 33-metrinen ja painaa 16 tonnia.

 

Aljosha-veistoksen edessä on ikuinen liekki. Jättipatsaan rakentaminen aloitettiin vuonna 1969, ja se valmistui vuonna 1974. Aljosha on nykyään Murmanskin vaikuttavin nähtävyys. Vielä jokin aika sitten kaupungissa oli vielä vaikuttavampi nähtävyys, eli onnettomuudessa tuhoutuneelle Kursk-sukellusveneelle omistettu museo, joka kuitenkin syistä, joita voi vain arvailla, on suljettu.

 

Paikalla käyneet  kertovat, että museossa oli nähtävillä esimerkiksi niitä jäähyväiskirjeitä, joita tukehtumistaan odottavat sotilaat kirjoittivat omaisilleen. Minulle on kerrottu, ettei yksikään silmä poistunut Kursk-museosta kuivana. Ainakin hyvän tarinan mukaan Norjalla olisi ollut laitteet, jolla sukellusvenemiehet olisi voitu pelastaa, mutta norjalaisapua ei suostuttu ottamaan vastaan syistä, joita voi vain arvailla. Kurskin onnettomuuden jälkeen Putinin suosio ei ollut nykylukemissa.


Kommentit (0)



Posliinitaidetta

Jatkamme Kurjet lentävät-elokuvan viitoittamalla tiellä hoipertelematta. Suuren isänmaallisen sodan muisto on se liima, jolla Venäjän jättiläisvaltakuntaa yritetään pitää kasassa. Sotaveteraanit ovat sankareita ja heidän pilkkaamisensa on vallan rikoslaissa kielletty. Tosin olen viime matkoilla huomannut, että suurin hurmos on jo haipumassa.

 

Enää ei näe autoja, joiden kylkiin on maalattu Suuren isänmaallisen sodan tapahtumia eikä tuulilaseissa heilu enää musta-oransseja ajajansa isänmaallisuutta osoittavia Yrjön nauhoja, joista nousi aikoinaan meilläkin kohu, kun Suomen liikenneviranomaiset vaativat niitä poistettavaksi liikenneturvallisuutta vaarantavina.

 

Sen verran venäläiseen isänmaallisuuteen viittaavaa vielä viime Viipurin matkalla löytyi, että torilla vanha mies kaupitteli perhekalleuttaan, eli ehkä maailman eniten tehtyä posliinipatsasta, jonka muistelen olevan nimeltään Musiikkihetki rintaman takaisessa metsikössä tai jotain muuta sen kaltaista. Neuvostoliitossa tuollaista halpaa ja hyvää taidetta tuotettiin viisivuotissuunnitelman puitteissa ja tuotannon määrää mitattiin uskoakseni tuotantotonneilla, jota mittayksikköä käytettiin myös dieselmoottorituotannossa ja niinpä Popeda-auto painoikin noin 2000 kilogrammaa.

 

Toinen lähes yhtä suosittu neuvostoliittolainen posliinipatsas esitti pioneeriasuista poikasta saksanpaimenkoira, tai joku muu sen kaltainen laumavartija, rinnallaan. Sen taide-esineen mallina oli Neuvostoliiton suurin nuori sankari Pavlik Morozov, josta tehtiin koko nuorisolle esikuva. Pavlik ainakin tarinan mukaan ilmiantoi viranomaisille kansalta viljaa kätkeneen kulakki-isänsä, jonka johdosta sankaripioneerin sukulaiset surmasivat pojan. Samanlainen kohtalo olisi varmaankin odottanut myös suonenjokelaista mansikkatilan poikaa, joka olisi ilmoittanut verottajalle tilan todellisen sadon määrän.

 

Tuo haitarimies-patsas olisi maksanut 40 euroa, joten en sitä kyennyt ostamaan. Sen sijaan telkkarin vieressä kunniapaikalla minulla seisoo kipsiin valettu Pronssisotilas-patsas, joka toista kymmentä vuotta sitten aiheutti mellakoita Tallinnassa, kun alkuperäinen luonnollisen kokoinen veistos siirrettiin kaupungin keskustasta Puna-armeijan hautausmaalle. Hankin sen koriste-esineen urheiluhistoriallisista syistä eikä se montaa euroa maksanut.

 

Nimittäin Pronssisoturin mallina oli virolainen sekä kreikkalais-roomalaisen että vapaan painimuodon raskaansarjan Berliinin kisojen olympiavoittaja Kristjan Palusalu.  Kultamitalivoimistelija Heikki Savolainen kertoo muistelmissaan, miten jossain Rukajärven suunnalla jättiläiskokoinen puna-armeijalainen loikkasi luoteja väistellen juosten linjojen yli suomalaisten puolelle. Savolainen oli ottamassa miestä vastaan ja tunnisti hänet, koska oli itsekin olympiasankari samaisista kisoista. Tämä jättiläiskokoinen sotilas oli peräti 184-senttinen, 95-kiloinen ja kengännumero oli 47. Itsekin alan kohta tuntea itseni suurmieheksi.


Kommentit (0)



Keskisarja ja Päätalo sekä työhyvinvointi

Historiantutkija Teemu Keskisarjalla on sana hallussa. Sen todistaa alta olevasta linkistä löytyvä Kalle Päätaloa käsittelevä luento. Keskisarja jopa myöntää luennossaan, että Kalle Päätalon tuotantoon perehtyminen teki hänestä yhteiskunnalle hyödyllisen veronmaksajan. Nimittäin 26 ikävuoteen asti hän oli ollut totaalikieltäytyjä palkkatyön suhteen, sillä tupakanpoltto, kaljan juonti ja shakki antoivat tälle nuorelle miehelle enemmän elämänsisältöä. Sitten Keskisarja alkoi lukea Päätaloa ja oppi, että työnteolla voi saavuttaa hyvinvointia ja sosiaalista arvostusta kuten asia onkin. 

 

Luennossaan Keskisarja ihmettelee nykyajan virastojen näppäilijöiden ja käppäilijöiden jatkuvaa valitusta työelämän vastuksista. Hänen mielestään ihmisiltä puuttuu suhteellisuudentaju. Turha valitus loppuisi, kun nykyajan työelämän raskaudesta valittavat vietäisiin joksikin aikaa 30-luvun kämpälle metsätöihin. Itsekin olen tuon asian joskus keksinyt ja toimistolle kävellessäni lohduttanut itseäni, ettei minun tarvitsekaan kahlata miehustaa myöten lumihangessa Sankaripuiston ison petäjän äärelle, kyykistyä sen juurelle ja alkaa pokasahalla nirhaamaan sitä poikki.

 

Keskisarjan luennon huipennus on noin kohdalla 37 minuuttia 30 sekuntia, jolloin hän kertoo omista ylitsepääsemättömän tuntuisista vaikeuksistaan, joita olivat sillä kertaa nuhan poikanen, asuntolainan viimeinen erä, autonkatsastus sekä sopujen särkyminen akan ja sikiöiden kanssa. Silloin hän sai lohtua ja rohkaisua muistellessaan ilmeisesti Täysi tuntiraha kirjan jaetta, jossa elämässään ihkatiukalle joutunut jätkä valittaa, että "oikiastaan olisi se isäukko, saatana, saanut nussia kouraansa, kun minut siitti ja ryypätä kourastaan." 

https://www.aamulehti.fi/a/548dc4f4-416a-4346-a6fe-cb0934c5b5dd 


Kommentit (0)



Rosa Liksom ja kurjet

Viime yönä Teemalla esitettiin Rosa Liksomin toive-elokuva Kurjet lentävät, joka on kertomus sodan julmuudesta ja sen jättämistä vammoista ihmisten mieliin. Se on Mihael Kolozotovin ohjaus vuodelta 1957, jolloin Neuvostoliitossa elettiin suojasään aikaa ja elokuvaohjaajillakin oli taiteellisia vapauksia.

 

Rosa Liksom kertoi, että kun hän näki elokuvan ensimmäisen kerran, itkivät kaikki filmin loppukohtauksen aikana. Siinähän kaunis Tatjana Samoilova odottelee kukkapuketin kanssa turhaan Boristaan asemalla riemuitsevan väkijoukon keskellä. Neuvostoliitossa oli sota-aikana vähän hidas tiedonkulku eikä sulhasen kohtalosta ollut täyttä varmuutta. Boris ei siis saapunut, mutta lännestä lensi kuitenkin kurkimuodostelma aseman yli. Venäläisen uskomuksen mukaan sodasta palaamattomat miehet ovat muuttuneet kurjiksi.

 

Itse en kuitenkaan itkenyt loppukohtauksen aikana. Mikäli kohtauksen taustalla olisi soinut Mark Bernesin pehmeällä äänellä esittämä Kurjet, olisin hyvinkin voinut luopua miehuudestani. Mielestäni kun edellisen kerran Kurjet lentävät-elokuvan näin, soi Bernes lopussa taustalla.

 

Mark Bernes, joka oli alun perin sukunimeltään Neuman, joka viittaa juutalaisuuteen ja jonka nimen mies vaihtoi syistä, joita voi vain arvailla, levytti Kurjet vähän ennen kuolemaansa. Ehkä laulu oli hänen testamenttinsa ja hän toivoi voivansa liittyä kurkiparveen kiitävään. Bernes, joka oli kova tupakka mies, kuoli keuhkosyöpään.  

 

Bernesiä voi kuunnella tästä https://www.youtube.com/watch?v=QsWqr_9Px48 ja Kurjet lentävät-elokuvan voi katsoa tästä https://areena.yle.fi/1-2388086.

 

Meillä mökin seinällä on tuo Kurjet lentävät-elokuvan juliste, josta voi todeta, että pikkuisen mitättömän oloinen oli kauniin Tatjana Samoilovan Boris ja se seikka lisää filmin koskettavuutta meidän kaikkien mitättömän oloisten miesten mielissä.


Kommentit (0)



Kups - Pietarin Zenith

Äsken kohtasivat Lippumäen Pohjoismaiden tai ehkä koko maailman suurimmassa kuplassa Kups ja Pietarin Zenith jalkapalloilun merkeissä. Kuopiossa on 116.000 asukasta ja Pietarissa laskutavasta riippuen 5 - 8 miljoonaa, joten joukkueiden välinen tasoero oli melkoinen. Savolaisten näköiset nuorukaiset olivat selvästi alakynnessä kaikenlaisia kansallisuuksia ja rotuja edustavaa joukkuetta vastaan.

 

Peli päättyi murskalukemiin 6 - 0. Erikoisuutena mainittakoon, että kuudes maali ammuttiin 45 metristä. Vaikka olen monilla jalkapallokentillä taistellut, niin en ole ennen nähnyt noin kaukaa tehtyä täysosumaa. Maalivahtia ei voi asiasta syyttää, koska hän oli aivan oikea oppisesti sijoittunut eli oli oman kenttäpuoliskon puolivälissä valmiina katkomaan syöttöjä, kuten jalkapallokoulussa opetetaan. Nyt vain vastustaja oli liian taitava.

 

Kansainvälinen Kups oli siis tällä kertaa selvästi parempi. Pietarin Zenithin savolaisten näköiset pelaajat eivät kyenneet vastamaan kuopiolaisten mustien miesten fyysiseen ylivoimaan. Pietarin Zenith on tunnetusti rasistinen joukkue, joka ei huoli riveihinsä yhtään tummempihipiäistä pelaajaa eikä se sen vuoksi voi menestyä kansainvälisillä kentillä. Pietarilaisten savolainen ulkomuoto johtuu taas siitä, että sikäläisten asukkaiden sukuja tutkittaessa tulee hyvin pian vastaan tsuhna.

 

Joukkueiden tasoeroa selittää myös se, ettei Zenith ollut mukana läheskään parhaalla joukkueellaan, vaikka katsomossa kyllä kerrottiin, että kentällä viiletti joku kymmenen miljoonan euron hintainen mies. Kupsilaisten yhteen laskettu arvo lienee noin miljoona.


Kommentit (0)



1-5 / 4333 Seuraava sivu >>