Blogi

Heinolan partiopoikien kuolemanpartio

Aunuksen retki oli 18-vuotiaalle Uuno Kailaalle traumaattinen kokemus. Sen lisäksi, että hän oli lähellä tulla ammutuksi karkuruuden vuoksi, niin herkän runoilijan mieltä vaivasi sekin, että hän painosti myös luokkatoverinsa Bruno Schildtin mukaansa. Schildt katosi viimeisessä taistelussa eikä hänen kohtalostaan ole saatu selvyyttä.

 

Paljon mahdollista, että Kailas innostui Aunuksen retkestä, koska häntä vaivasi se, ettei hän osallistunut sisällissodan tapahtumiin monien koulu- ja partiopoikatovereidensa lailla. Paikkakunnalla nimittäin toimi partiopojista koottu polkupyörillä liikkuva, eli mekanisoitu, kuolemanpartio, jonka toiminnasta uskoakseni sittemmin Kambodzan punakhmerit ottivat oppia. Heinolassa partiojohtajana toimi silloinen lehtimies ja partiojohtaja Eino Salmelainen, josta myöhemmin tuli arvostettu teatterinjohtaja.



Sisällissodan aikana Salmelainen teki 15-vuotiaista partiopojistaan sotilaita. Muistelmissaan hän ihmettelee, miten innokkaista koulupojista hetkessä tuli kylmäverisiä teloittajia. Salmelaisen johdolla pikkupoikien kuolemanpartio liikkui polkupyörillä tekemässä tiedustelu- ja puhdistusretkiä lähiseudulla.



Näistä asioista Heinolan virallinen historiankirjoitus vaikenee. Muistelen kuitenkin Itä-Häme-lehdessä ollutta 100 vuotta täyttäneen mummon haastattelua, jossa hän ihmetteli, kuinka kapina-aikaan joku 15-vuotias poikanen kävi muuten vain ampua napsauttamassa hänen veljensä ilmeisesti punikiksi epäiltynä.



Myöhemmällä iällä innokas suojeluskuntalainen Eino Salmelainen vaihtoi leiriä ja hänestä tuli arvostettu Tampereen työväenteatterin johtaja. Muistelmissaan hän kertoi katuvansa nuoruutensa pahoja töitä.

 

Lehtimies ja partiopoikajohtaja Salmelainen oli homoseksuelli, jonka poikaystävänä oli jossain vaiheessa myös Uuno Kailas. Tässä yhteydessä palaa mieleeni, että myös partioliikkeen perustajan englantilaisen Robert Baden-Powellin kerrotaan myös olleen miehimys.


Kommentit (0)



Kailas Anuksen retkellä

Salmin suunnalla liikkuvien satunnaisten matkailijoiden kannatta pistäytyä hiljentymässä vuonna 1919 Aunuksen retkellä kaatuneiden ns. heimosoturien muistomerkillä. Hämmästyttävä asia on se, että tämä muistopaasi on säilynyt ihan vatupassissa maailmanhistoriallisten tapahtumien suunnattomassa vyöryssä lähes sadan vuoden ajan.
 
Aunuksen karjalankielinen nimi on tahattoman osuvasti Anus, ja retkellä tähän paikkaan sai surmansa lähes 400 suomalaista pientä harmaata miestä. Kaikkiaan noin 600 meikäläisiä kaatui erilaisilla sisällissodan jälkeisillä heimoretkillä; nykyäänhän heimosotia käydään onneksi vain lähinnä Afrikan sarven suunnalla. 
 
Aunuksen retken muistomerkki pystytettiin vuonna 1929 ja hanketta johti tuleva kenraali Paavo Talvela, joka oli johtanut aikanaan myös Aunuksen retkeä. Talvelan elämäkerran mukaan muistomerkin hinnaksi tuli 70.000 silloista markkaa, joka nykyrahassa on vain noin 20.000 euroa. Suuren osan kuluista maksoi Talvela itse.
 
Satunnaisen matkailijan kannattaa kiinnittää huomio siihen, että iso osa vainajista oli nykyajan mittapuun mukaan lapsisotilaita. Siihen viittaa myös paadessa oleva kirjoitus "Kaaduitte nuorna nähdessä huomenen ruskon, puolesta maanne, puolesta heimoususkon".
 
Nykyajan mittapuun mukaan moisen säkeen laatijan mentaalihygienian tila vaikuttaa hyvin arveluttavalta. Epäilen, että teksti on lähtöisin Uuno Kailaan kynästä. Aunuksen retkellä oli mukana myös 18-vuotias heinolalainen lukiolaispoika Uuno Salonen, joka myöhemmin muutti sukunimensä Kailaaksi.
 
Aunuksen retki oli tulevalle runoilijalle traumaattinen kokemus, koska erään taistelun aikana hänen toverinsa haavoittui alavatsaan ja pyysi Uuno Kailaalta armonlaukausta. Kailas ei siihen pystynyt, vaan hän karkasi linjasta.
 
Hänet saatiin myöhemmin kiinni ja köytettiin puuhun pikaoikeuden istunnon ajaksi. Häntä ei kuitenkaan tuomittu ammuttavaksi karkuruudesta, kuten tapana oli, vaan rangaistukseksi hän joutui seisomaan puoli vuorokautta aidanpylvääseen sidottuna, joka rangaistus kesällä sääskiaikaan vastaa lähes kuolemantuomiota.
 
Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieleen, mitä mieltä tervejärkinen karjalaisukko oli heimosotureista. Isäntä Jegor Andronoff sanoi heimosoturi Armas Eskolalle jo elokuussa 1918, että " Turhaan te nuoret innokkaat Suomen pojat nyt täällä olette. Ette te Karjalan asiaa ratkaise, henkenne vaan menetätte ja saatte taattonne suremaan."


Kommentit (0)



Rajalla

Jotenkin järkyttävä on tämä Helsingin Sanomissa julkaistu viimeinen Uuno Kailaasta otettu valokuva kuolemansairaasta runoilijasta.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005685722.html Luurankomaisen laiha mies siinä tuijottaa kameraa palavin silmin.

 

Tavallaan tahattoman koomista on se, että muutama vuosi aiemmin tuonnäköinen tuberkuloottinen runoilija kirjoitti runon rajalla, jossa hän uhoaa idän suuntaan luullakseni luisevaa nyrkkiään heristäen, että:

 

Ei ota vieraat milloinkaan
kallista perintöänne.
Tulkoot hurttina aroiltaan!
Mahtuvat multaan tänne.

 

Minusta hän ei kuitenkaan ollut mikään sotahullu suursuomihörhö, vaan herkkä taiteilija, joka vaistosi ihan oikein ajan hengen 30-luvun alussa ja osasi aivan oikein ennustaa, että verta on näkevä aamu, kuten sitten tapahtuikin.

 

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa lausuntaa, eli entisen SKP:n varapuheenjohtaja  Taisto Sinisalon serkkupoika Veikko Sinisalo esittää Uuno Kailaan runon Rajalla sillä kalliimmalla tavalla eli väristyksin:

 

https://www.youtube.com/watch?autoplay=1&v=IgEyaVZ3bqk&feature=youtu.be

 

Muistin virkistykseksi Rajalla runon tärkeimmät säkeet tässä:

 

RAJALLA

Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.

Takana kaunis isänmaa
kaupungein ja kylin.
Sinua poikas puolustaa,
maani, aarteista ylin.

Öinen, ulvova tuuli tuo
rajan takaa lunta.
-- Isäni, äitini, Herra, suo
nukkua tyyntä unta!

............................................

Ei ota vieraat milloinkaan
kallista perintöänne.
Tulkoot hurttina aroiltaan!
Mahtuvat multaan tänne.

 

 


Kommentit (0)



Pallokentällä

Marija Vantti muutti muutama vuosi sitten Heinolaan, joka varmasti oikein onkin, tutkiakseen sikäläistä suurta poikaa Uuno Kailasta oikein kunnolla ja julkaisi tänä vuonna hänestä kirjan nimeltään Älä koske perhosen siipiin - Uuno Kailaan elämä ja kuolema. Eilen luin mielenkiinnolla tuon mainion kirjan, koska asuinhan itsekin Kailaan maisemissa elämä parhaat 16 vuotta.

 

Uuno Kailas eli hyvin surullisen elämän, kuten suurien runoilijoiden tapana onkin ja monen suuren runoilijan tavoin hän poistui tuonilmaisiin hyvin nuorena, eli 31-vuotiaana, Nizzassa vuonna 1933, jonne hän oli mennyt parantamaan keuhkotautiaan huonoin tuloksin. Siihen aikaan kuoli keuhkotautiin suomalaisia puolen tunnin välein, koska tautia levittänyt rautatie oli juuri keksitty, mutta penisiliini oli vielä keksimättä.

 

Hyvän runoilijan tavoin Kailas oli mielisairas, tuberkuloottinen ja homoseksuelli, mutta kommunisti hän ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin päinvastoin, sillä hän lähti vuonna 1919 Suur-Suomi henkiselle Aunuksen retkelle, jonne hän oli myös jäädä, koska oli saada kuolemantuomion karkuruudesta.

 

Nimittäin eräässä taistelussa Kailaan kaveri haavoittui alavatsaan ja hän pyysi 18-vuotiasta Uunoa ampumaan itsensä, mutta siihen tämä ei pystynyt, vaan menetti hermonsa ja pakeni linjasta. Kailas saatiin myöhemmin kiinni ja puuhun köytettynä hän joutui seisomaan pikaoikeuden edessä, joka ei sitten kuitenkaan tuominnut karkuria kuolemaan, kuten tapana oli, vaan kuolemantuomion sijasta hän jouti seisomaan puoli vuorokautta puuhun sidottuna, joka kesällä sääskiaikaan on melkein teloitusta vastaava rangaistus.

 

Uuno Kailas on jäänyt maamme historiaan varsinkin kolmesta runosta, jotka ovat Suomalainen rukous, Rajalla ja Pallokentällä. Tuon Pallokentällä-runon päähenkilö on Kailaan keppien varassa liikkunut ja sen vuoksi Lepakoksi pilkattu luokkatoveri Aatto Korhonen, joka Heinolan Maaherran puiston hiekkakentällä seurasi innostuneena toisten poikien pesäpallopeliä. Tuo Maaherran puisto tunnetaan myös nimellä Perspektiivipuisto, koska siellä näkyy perspektiivi, jollaista ei ilmeisesti muualla juurikaan esiinny.

 

Tavallaan Uuno Kailas on tällä hetkellä ajankohtainen runoilija, koska pikkujoulukausi on alkamassa ja jos joku miehenpuoli haluaa tehdä vaikutuksen työpaikan naisenpuoliin, niin tämä kannattaa opetella ulkoa:

 

Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.
 
Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.
 
Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.
 
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.
 
Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.
 
Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.
 
Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –
 
kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.
 
Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.
 
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,
 
joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.
 
Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
– johon lehmus varjon loi.

 


Kommentit (0)



Uusia poliisisarjoja

Tavallaan tämäkin juttu liittyy eilen kertomiini valtion talouden ongelmiin, joihin olen kuumeisesti miettimässä ratkaisua. Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieliin, että arvioni mukaan Ruotsi, Norja ja Tanska hankkivat nettovientituloja suunnilleen yhtä paljon poliisisarjojen viennillä kuin Suomi sellun viennillä. Olen jyrkästi sitä mieltä, että Suomenkin tulee sellunkeiton sijasta panostaa poliisisarjoihin.
 
Nyt tuntuu siltä, että alankin eläkepäivinä harrastamaan suunnittelemani aarteen etsinnän sijasta harrastamaan poliisisarjojen tuottamista. Mielenkiintoinen teema olisi esimerkiksi sodan jälkeen Helsingissä toiminut homopoliisiosasto. Siihen aikaan virkavallan resurssit riittivät jopa homostelun ehkäisyyn.
 
Varsinkin Helsingin lukuisat yleiset käymälät olivat ongelmallisia, sillä ne suosivat homostelua. Senaikaiset yleiset käymälät olivat pienehköjä rakennuksia, joiden sisällä oli pieniä koppeja. Näitä koppeja toisistaan erottaviin seinämiin oli tehty pieniä reikiä. Niistä miehet saattoivat tarvittaessa työntää ns. etuveitikkansa toisen vessankopin puolelle. Jos toisessa kopissa ollutta asia kiinnosti, hän saattoi tarttua tilaisuuteen.
 
Poliisit taistelivat Helsingissä yleisten käymälöiden siveysongelmaa vastaan melko kehittynein teknisin menetelmin. He maalasivat väliseinien reiät tahraavalla maalilla, jonka avulla oli jälkeenpäin tarvittaessa helppo selvittää, missä aikeissa pahennuksen pömpelissä oli vierailtu.
 
Luin tuossa juuri Mikko Moilasen järkälemäisen teoksen nimeltään Kohtalona mestauslava, joka käsittelee maamme 1600-1800-lukujen teloituksista ja siitä paljastui toinen yhteiskuntarauhaa uhannut siveettömyyden muoto, jota vastaan virkavalta taisteli pontevasti ja joka asia myös olisi oivallinen aihe poliisisarjalle. Nimittäin eläimiin sekaantuminen oli ennen hyvin suosittu harrastus Suomen maaseudulla varsinkin aikamiespoikien keskuudessa, vaikka harrastuksesta kiinnijäänyttä uhkasi kaulankatkaisu ja sama kohtalo oli myös rikoskumppanilla, joka yleensä oli lehmä.
 
Tosin eläimeen sekaantumista oli siihen aikaan vaikea näyttää toteen, koska valvontakameroita tai edes sähkövaloja ei sen ajan navetoissa ollut ja yleensähän nämä riiuureissut tapahtuivat yöaikaan. Kuitenkin muutama asianharrastaja saatiin todistettua syyllisiksi, vaikka asiantutkinta tapahtui ihan maalaisjärjellä, koska poliisiammattikorkeakouluja ei vielä tunnettu.
 
Niinpä eräskin aikamiespoika menetti päänsä, koska hänen lehmäpartnerillaan oli paha ripuli, jonka seurauksena nautapartnerin takaa löydetyltä tukinpätkältä löytyivät myös syylliseksi epäillyn lapikkaan lantaiset jäljet ja suoritetuissa tarkoissa anatomisissa mittauksissa myös ilmeni, että tukinpätkä oli juuri sen korkuinen, että epäillyn mittainen mies pystyi siltä käsin harrastamaan hyvin eläimeen sekaantumista.
 
Sitten kun teen tästä tapauksesta rikoselokuvan, niin loppukohtauksessa soi taustalla  Peltoniemen Hintriikin surumarssi. Moilasen kirjassa nimittäin kerrotaan, että kun Kaustisilla suoritettiin mestaus, niin paikalle hälyytettiin sikäläinen kansanpelimanni soittamaan viululla surumarssia. Kaustisilla ovat pitkät kansanmusiikkiperinteet.
Kommentit (0)



1-5 / 5003 Seuraava sivu >>