Blogi

Isänmaan virsi

Saattoivat ne vastaiskuun valmistautuvat uukuniemeläiset Kollaan miehet veisata myös Isänmaan virttä, joka on virsikirjassa numerolla 577 ja tunnetaan paremmin nimellä Sun kätes herra voimakkaat. Hyvin vaikuttava musiikkiesitys tämä Runebergin sanoitus onkin.

 

Tähän virteen on ihastunut kertomansa mukaan myös filosofi-kalastaja Pentti Linkola. On helppo kuvitella  Linkolaa soutamassa verkkovenettä Isänmaan virren tahtiin voimallisesti veisaten. Televisiossa Itse asiassa kuultuna-ohjelmassa mies kertoi, että häntä viehättää varsinkin säkeet, joissa sanotaan, että: 

3.
On isät täällä taistelleet
ja uskoneet ja toivoneet.
Me saimme saman asunnon,
ja samat vaiheet meidän on.

 

4.
Ja meidän polkuamme saa
taas lapsemmekin taivaltaa.
He kyntää kerran peltomme
ja uskoo kuin me uskomme.

 

Noissa säkeissä piilee Linkolan mielestä huomattavasti suurempi viisaus kuin nykyajan kiihkeän kasvun nimeen vannovissa talousopeissa, jotka ovat katastrofalisesti väärässä. Isänmann virressä korostetaan, että jatkuvan kiivaan muutoksen sijasta muuttumattomuus on hyväksi luonnolle ja ihmiselle. Itsekin olen viime aikoina taistellut siihen malliin koko ajan vaihtuvien atk-ohjelmien, käyttäjätunnusten ja salasanojen kanssa, että olen hyvin pitkälle samaa mieltä Linkolan kanssa.

 

Erityisen ihastunut Linkola oli nuorempana Brezhnevin pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliittoon. Hänen mielestään pääsihteeri Brezhnev oli kaiken lisäksi vielä ihmiseksi hyvin kaunis. Nykyään Pohjois-Korea lienee filosofi-kalastajan mieleen.

 

Ohjelman Linkolasta voi katsoa tästä linkistä:

https://areena.yle.fi/1-2629602 

 


Kommentit (0)



Suonenjoki hyvä paikka yrittää elää - Juttuja Sisä-Savosta

Nuorempana ihmettelin sitä, miten hyvä ja erikoinen muisti minulla oli erilaisten tapahtumien suhteen, sillä mitä kauemmin tapahtumasta oli kulunut, niin sitä selvemmin minä sen muistin. Viime vuosina olen huomannut, että muisti on alkanut sassaroimaan ja niinpä olen, kun vielä jotain sentään mielestäni muistan, kirjoitellut vuosien ajan varsinkin blogilleni tarinoita ja katkelmia sekä hajamietteitä Suonenjoelta ja yleisemminkin Sisä-Savosta. Viimeaikaisten maailmanhistoriallisten tapahtumien suunnattomassa vyöryssä olen joutunut tosin tekemään eräitä korjauksia, lisäyksiä ja täsmennyksiä vanhoihin juttuihini.

 

Kirja nimeltään Suonenjoki hyvä paikka yrittää elää – Juttuja Sisä-Savosta on juuri tullut painosta ja on nyt minulta tilattavissa. Kirja sisältää paljon lyhyitä tarinoita Sisä-Savosta ja sen historiasta. Historialliset kertomukset ovat täysin epävirallisia, mutta kuitenkin sangen luotettavia. Tosin satunnaisen lukijan on syytä muistaa, että monta kertaa hyvä tarina saattaa olla ikävällä tavalla ristiriidassa todellisuuden kanssa, joten eräiden juttujen osalta vastuu jää pitkälti lukijalle.

 

Koska pienpainatustoimintaharrastus on kallista eikä suinkaan ns. yksilehmäisen harrastus, on tämä  356 -sivuinen, pienipränttinen, noin 300 lyhyttä tarinaa ja muutaman kuvankin sisältävä kirja kallis, eli se maksaa 25 € ja lisäksi mahdolliset postikulut, jotka lienevät normaalisti noin 7 €. Köyhille ja pieneläjille kirjaa myydään tarvittaessa halvemmalla ja perustellusta syystä voin antaa sen ilmeiseksikin.

 

Kirjan voi tilata sähköpostilla osoitteesta aulis(at)koivistoinen.net tai puhelimitse numerosta 0505439647. Kirja ei ole hyvä, mutta kyllä minä itse ainakin sen säälistä ostaisin. Sekin vika teoksessa on, että siinä on myös samoja juttuja Kärkkäälän kylästä, jotka olivat jo kaksi vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Kärkkäälää ja kärkkääläläisiä, mutta perustelen asiaa sillä, että edellinen kirja on myyty loppuun.

 

Suonenjoki hyvä paikka yrittää elää – Juttuja Sisä-Savosta saattaisi olla hyvä joululahja ihmiselle, jolla on jo melkein kaikkea; tätä hänellä ei todennäköisesti ole. Teos on sen ainakin sen kirjoittajan mielestä jonkin verran hauskempi kuin Volter Kilven Alastalon salissa, jota yleisesti pidetään Suomen parhaana kirjana.


Kommentit (2)



Kukkivat roudan maat

Juoksija-kirjailija Jouni Tossavaisen mainiota uutuuskirjaa Kuoharit lukiessani palautti se mieleeni liian nuorena hukkuneen kirjailija Eino Säisän ja hänen romaanisarjansa Kukkivan roudan maat, jolla on keskeinen rooli Tossavaisen kirjassa. Hienon nimen Säisä on aikoinaan kehittänyt kirjasarjalleen, ja taustoja tutkiessani sain netistä selville, mistä kirjailija nimen keksi.

 

Nimittäin heinolalainen mielisairas ja tuberkuloottinen sekä kaiken lisäksi homoseksualisuuteen taipuvainen runoilija Uuno Kailas julkaisi vähän ennen kuolemaansa  minun julkijumalattomankin miehen mielestä kauniin runon Suomalainen rukous, jonka runon kohtuuttoman vähälle huomiolle jääneessä toisessa säkeistössä mainitaan ”kukkivan roudan maat” seuraavaan tapaan:

Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat,
kunnes armosi alla
kukkivat roudan maat!
Vaivassa vaeltaneihin,
Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat!

 

Yritin musiikkimiehenä laulaa tämän säkeistön, mutta eihän siitä mitään tullut ja sen asian näyttää huomanneen myös virsikirjan tekijä, koska nykyisessä virsikirjassa, jossa Kailaan Suomalainen rukous on nimellä Siunaa ja varjele meitä, kyseinen säkeistö on rusteerattu laulettavaan muotoon lisäämällä siihen jopa ylimääräinen rivi, jonka teon tekijän oikeuteen liittyvät näkökulmat saavat ilmeeni mietteliääksi:


Herramme, kirkasta meille
kasvos laupiaat,
niin että armosi alla
toivoa rohkaisemalla
kukkivat roudan maat.
Vaivoissa näytä meille
kasvosi laupiaat.

 

Taneli Kuusisto sävelsi Suomalaisen rukouksen juuri Talvisodan alla ja sen ensiesitys julkisuudessa oli viisi päivää ennen sodan alkamista. Kollaalla polvirukouksia pitäneet uukuniemeläiset vastaiskumiehet, joista eilen kerroin, eivät siis Suomalaista rukousta veisanneet, vaan ehkä 1600-luvulta periytyvää virttä Jumala ompi linnamme. Virsikirjaan Kailaan runon muunnelma hyväksyttiin vasta 1986.

 

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan soveltuvaa musaa:

https://www.youtube.com/watch?v=yA814qcjdqE

 


Kommentit (0)



Polvirukoukset

Erkki Palolampi, joka Talvisodan jälkeen kirjoitti Kollaa kestää - nimisen bestsellerin, on muistellut, että ”Toiviaisen komppaniassa ei juopoteltu, ei pelattu korttia eikä kiroiltu. Sen sijaan siellä luettiin porukalla raamattua vähinä vapaahetkinä. Ennen hyökkäyksen tai vastaiskuun lähtöä nämä Uukuniemen hiljaiset miehet, pääasiassa herännäiskotien kasvatit, hiljentyivät yhteiseen polvirukoukseen”.

 

Uukuniemen miehet kuuluivat ilmeisesti Uukuniemen heränneisiin, joka on horrossaarnaaja Helena Konttisen synnyttämä liike. Wikipedian mukaan "Konttinen oli suomalainen horrossaarnaaja, jonka toiminta ajoittuu 1800-luvu ja 1900-luvun taitteeseen itärajan tuntumaan pääosin Uukuniemelle. Konttinen tuli tunnetuksi unissasaarnaajana, joka sai profetiansa horrostilassa. Konttinen oli naimisissa ja hänellä oli neljä lasta. Hänen kerrotaan olleen 1700-luvulla Merikarvialla eläneen unissasaarnaaja Anna Rongelinin yhden sisaruksen jälkeläinen. 

 

Jaakkiman rovastin V. Salmisen kertoman mukaan Konttinen pystyi horrostilassaan näkemään aikaisemmin muualla tapahtuneita asioita ja kuvailemaan niitä tarkasti. Eräässä tilaisuudessa Konttinen oli minuutilleen ennustanut rovasti V. Salmisen paikalle saapumisen ja kuvannut ne henkilöt joiden seurassa rovasti oli sitä ennen ollut ja myös rovastin ja hänen vaimonsa kahdenkeskisen keskustelun sisällön, jotta ulkopuoliset eivät voineet tietää.

 

Professori Antti Voipio, tutkittuaan Konttisen ja useiden muiden horrossaarnaajan toimintaa, piti Helena Konttista selvästi hysteerisenä, joka hänen mukaansa johtui hänen rasittavista elämänkokemuksistaan. Tämän käsityksen vahvisti aikoinaan Suomen kuuluisampana pidetty psykiatri ja professori Christian Sibelius joka oli tutkinut Konttista v. 1906."

 

Itsekin olen törmännyt Uukuniemen hengellisyyteen ja polvirukousperinteeseen, joka ei siis ole vielä täysin hävinnyt. Tämä tapahtui joskus vuosia sitten Uukuniemen seurakunnan järjestämässä juhannusjuhlassa Papinniemen leirintäalueella, jossa näin monen miehen olevan käsi maassa polvillaan.

 

 

Tosin voi olla, että ilmiön selityksenä ei ollut Uukuniemen heränneisyys, vaani se, että harva on se tilaisuus, jossa olen nähnyt yhtä paljon juopuneita kuin sikäläisen seurakunnan juhannusjuhlilla. Ihmeteltyäni näkemääni eräälle paikkakuntalaiselle, tämä vakuutti asiassa olevan kysymys ekumeniasta.

 

 

 

 


 

 


Kommentit (0)



Luutnantti Toiviaiset

Jorma Heiskanen kertoo kirjassaan Kenttäpappina Kollaalla uukuniemeläisestä komppanianpäällikkö Viljam Toiviaisesta erittäin ihanteellisessa valossa. Toiviainen oli raitis uskovainen mies toisin kuin Kollaalla palvellut ja enemmän mainetta niittänyt upseeri Aarne Juutilainen, jota muukalaislegioonalaistaustansa vuoksi myös Marokon Kauhuksi kutsuttiin.

 

Marokon Kauhu ei ollut kovin uskonnollinen eikä raitis, vaan pikemminkin päinvastoin. Talvisodan jälkeen hän humalapäissään ampui pistoolilla erästä vänrikkiä ja sai syytteen murhayrityksestä. Hänet kuitenkin tuomittiin vain pahoinpitelystä, koska hän sai oikeuden uskomaan, ettei hän ammu ohi kolmesta metristä.

 

Viljam Toiviaisen Talvisodan vaiheista en tiennyt ja tarkistin uteliasuuttani Sankarivainajat tietokannasta, onko siellä mainintaa miehestä. Eräs luutnantti Villiam Toiviainen sieltä löytyikin, jonka ikä suunnilleen vastasi  Uukuniemen luutnantin ikää. Sankarivainajat tietokannan mukaan tämä Villiam Toiviainen sai surmansa 6.6. 1944 Riihimäellä muusta kuin sotatoimiin liittyvistä syistä.

 

Ihmettelin asiaa eräälle uukuniemeläiselle asiantuntijalle ja hän lähetti alla olevan kulttuurineuvos Eero Niikosken selvityksen Uukuniemen Viljam Toiviaisen Talvisodan jälkeisistä vaiheista. Nyt ymmärrän, että kesällä 1944 surmansa saanut luutnantti Villiam Toiviainen olikin eri mies kuin uukuniemeläinen luutnantti Viljam Toiviainen - tosin Karjalan poikia olivat molemmat:

 

Viljam Toiviaiselle anottiin kevättalvella 1941 1. luokan Mannerheim-ristiä. Perusteluina mainittiin mm: ”Taisteli vaikeissa olosuhteissa koko sodan ajan, ja jonka henkilökohtaisen urhoollisuuden, taidon ja neuvokkuuden ansiota suurelta osalta on, että Kollaa kesti.” Mannerheim-ristin ritaria Toiviaisesta ei kuitenkaan tullut, koska talvisodan sotilasansioista niitä ei myönnetty lainkaan. Ilmeisesti jatkosodan alkaminen hautasi anomukset arkistoihin ikuisiksi ajoiksi.

 

Sotien päätyttyä Toiviainen toimi muutaman vuoden siirtoväen huollon palveluksessa, kunnes muutti Kuusankoskelle v. 1949 toimien vuoteen 1954 Kuusankosken seurakunnan taloudenhoitajana. Hän menehtyi kesken siviiliuransa vaikeaan sairauteen vain kuukautta ennen 60-vuotispäiväänsä.


Kommentit (0)



1-5 / 3966 Seuraava sivu >>