Blogi

Linkolat - melkein Savon poekia

Riitta Kylänpään Pentti Linkola-kirjaa lukiessani minulle selvisi, että Linkolan kulttuurisuku on vahvasti savolaistaustainen. Vaikka kalastaja Pentti Linkolan ja entisen museoviraston intendentin Martti Linkolan isä professori Kaarlo Linkola syntyi Joensuussa, niin koulunsa hän kävi Kuopiossa ja oli mm. vahva vaikuttaja Kuopion Luonnonystäväin yhdistyksessä, jonka jäsen itsekin olen. Kaarlon poika Martti toimi 60-70 luvuilla Kuopion kulttuurihistoriallisen museon johtajana, joka on maamme toinen luonnonhistoriaan erikoistunut museo.

 

Alunperin Kaarlo Linkola oli sukunimeltään Collan, jonka hän suomensi 1900-luvun alussa Linkolaksi, koska hänen vaarillaan oli saman niminen tila Sulkavalla. Collanit ovat musiikkisukua ja Iisalmessa syntynyt Karl Collan on säveltänyt mm. Savolaisten laulun ja Sylvian joululaulun. Suvun musikaalisuus on tavallaan periytynyt myös kalastaja Pentti Linkolaan, koska hän on innokas veisaamaan virsiä venettä soutaessaan. Itsellänikin on sama tapa ja yhteistä on myös se, että meillä molemmilla syvä tunne korvaa monta kertaa puuttuvan taiteellisuuden.

 

Kylänpään kirjasta ilmenee, että Linkolat ovat myös savolaisen lupsakasta väkeä. Tämä piirre ilmenee esimerkiksi siinä, että pikkuveli Martti lähetti vähän ennen kuolemaansa isoveljelleen Pentille laskun elämänsä pilaamisesta. Tutkija Riitta Kylänpää hieman ihmettelee laskun lähettämisen taustoja, mutta itse en ihmettele yhtään, sillä tuollainen on juuri mitä tyypillisintä savolaista lupsakasta huumoria.


Kommentit (1)



Sukurutsaisuus kansamme urheilumenestyksen esteenä

Suomalaiset ja varsinkin itäsuomalaiset periytyvät pienestä populaatiosta ja ovat geneettisesti hyvin yhtenäistä väkeä. Esimerkiksi oman äitini vaarin Aatami Könösen perheessä oli kuusi lasta ja heistä viisi nai Kukkosen, koska polkupyöriä tai edes teitä ei vielä ollut.

 

Sukurutsan vuoksi me suomalaiset olemme hyvin samannäköistä ja -kokoista vähän punkeruuteen taipuvaista kansaa. Tämä fyysinen ominaisuus rajoittaa jopa kansamme urheilumenestystä. Kori- tai lentopalloon on meiltä vaikea löytää riittävän pitkiä miehenroikaleita. Onneksi amerikkalaiset koripalloilijat ovat viime vuosikymmeninä levittäneet perintötekijöitään siinä määrin, että koripalloilijamme ovat lähellä maailman huippua.

 

Myös jalkapallossa alkaa olla valoa näkyvissä. Tähän asti Suomen jalkapallomaaotteluja seuratessa on tullut mieleen ravikilpailut, joissa hevoset on jaettu ihan perustellusti kylmä- ja lämminverisiin. Jalkapalloilijamme ovat perinteisesti olleet niitä kylmäverisiä, eli hitaita, mutta kankeita, vaikkakin sitkeitä ja sävyisiä. Eilen Kroatia pelissä vaihdettiin onneksi viime hetkillä kentällä nopea ja irtonainen, eli selvästi lämminverinen, Pyry Soiri, joka ensimmäisellä laukauksellaan nosti Suomen tasapeliin. Korostettakoon tässä yhteydessä sitä, että Soirin isä on Namibiasta ja äiti Suomesta. 

 

Jalkapallon Suomen nuorisomaajoukkueista on nykyään vaikea löytää puhtaita perussuomalaisia. Niinpä eilenkin Suomen alle 21-vuotiaat pelasivat lupaavasti tasan Puolassa vieraskentällä. Vaikuttaa siis siltä, että suomalainen jalkapalloilu on kaatumassa vauhdilla eteenpäin ja että maajoukkueemme on kohta 50 parhaan joukossa. Tällä hetkellä olemme vielä maailman rankingissa sijalla 78, mutta uskon, että seuraavalla listalla Suomi on viimeaikaisten esitystensä perusteella ohittanut ainakin Burkina Fason ja Viron.


Kommentit (0)



Puska-Lenin

Siiranmäen sotahistoriallisesti merkittävälle paikalle päästäkseen oli bussimme poistuttava betonitieltä ajouralle, joka jatkui syvälle koko ajan synkkenevään erämaahan, josta kääntöpaikkaa ei millään löytynyt.  Noin kymmenen kilometrin jälkeen sen sijaan löytyi itse Lenin seisomassa mietteliään näköisenä pusikossa puomin ja vartiokopin vieressä. Kopissa päivysti ystävällinen vanha mies koppalakissa seuranaan ystävällinen kolmejalkainen sekarotuinen koira. Näky oli kuin Kaurismäen elokuvasta.

 

Vartiopaikalla oli levennys, jolla bussi saattoi juuri ja juuri kääntää, kun vartija ystävällisesti avasi siksi aikaa puomin. Hän antoi myös kuvata taidehistoriallisesti merkittävän Lenin-patsaan. Se lienee ainut noin miljoonasta Vilenin patsaasta, joka on väritetty. Aunuksessa olen muuten nähnyt maailman ainoan Lenin-patsaan, jolla oli karvahattu. Se oli Lenin-patsaiden karvahattumalli. Mielestäni V.I.Lenin lausuu tuossa kuvassa, että "tämänkin puvun on tehnyt Turo".

 

En keksi muuta selitystä erämaassa tapaamalleni ihmeelle, kuin että ajouran päässä oli jonkun vakavaraisen venäläisliikemiehen datsa. Vakavarainen liikemies on sitten palkannut vähemmän vakavaraisen pieneläkeläisen portinvartijakseen. En usko, että tehtävä on erityisen stressaava. Ehkä kerran kesässä harhaantuneet suomalaiset rikkovat hiljaisuuden.

 

Joskus telkkarissa oli dokumentti venäläisistä lossivahdeista, jotka jaksoivat ahkerasti joka aamu saapua työpaikalleen lossia vahtimaan, vaikka ahkerasta vahtimisesta huolimatta lossi oli varastettu jo monta vuotta aiemmin. Vahdit vaikuttivat kuitenkin aika stressaantuneilta, koska jatkuva vahtiminen kuormittaa ihmisen psyykeä.


Kommentit (0)



Betonitie

Vaikka en ole Pietarin trollikombinaatin palveluksessa, rohkenen väittää, että hyvä itäinen naapurimme on vastoin yleistä suomalaisnäkemystä taitava tientekijä, jos vain oikein yrittää. Jo Tuntemattomassa sotilaassa ihasteltiin vihollisen maanrakennustaitoja ja todettiin, että lapiomieshän se venäläinen, parhaimmillaan neljä turvetta ilmassa ja yksi lapiossa.

 

Perustelen väitettäni venäläisestä tienrakennustaidosta sillä, että tsaari Putinin hallintokaudella rakennetut uudet Karjalan tiet ovat vähintäinkin suomalaisluokkaa ainakin vielä muutama vuosi valmistumisensa jälkeen. Ja Pietarista Viipuriin pilareiden nokkaan rakennettu moottoritie vaikuttaa priimalaadulta, tosin tietullien keräilijöitä on liian tiheässä.

 

Ja vastoin suomalaisten yleistä näkemystä, jo Neuvostoliitto onnistui tuottamaan erinomaisia ajoväyliä, jos todellista tarvetta ilmeni. Esimerkiksi Siiranmäen suuntaan ajoimme erittäin suoraa, leveää ja hyväpintaista betonitietä varmaankin parikymmentä kilometriä. Asiantuntijoiden mukaan samanlaisia suoria betoniteitä on kannaksella satoja kilometrejä - ilmeisesti ne eivät kuitenkaan ole olleet suomalaisten yleisessä tiedossa, koska ne on rakennettu erämaihin.

 

Betonitiet oo rakennettu mannertenvälisiä ohjuksia varten vuosikymmeniä sitten. Luulen, että ohjuksia siirreltiin näitä väyliä pitkin siiloista toiseen, jolla tavalla on pyrittiin estämään niiden kaikkien yllättävä tuhoaminen. 60-luvull mnnertenvälisiä ohjuksia oli vielä vähän ja siiloja paljon. 70-80-luvulla Usa:lla ja Neuvostoliitolla oli ohjuksia niin paljon, että niiden kerralla tuhoaminen ei enää olisi onnistunut ja niitä sijoitettiin myös sukellusveneisiin. Betoniteitä ei enää tarvittu eikä mekään ohitettu matkallamme yhtään ohjusta.

 

60-luvulla mannertenvälinen ohjus oli parikymmentä metriä pitkä ja painoi noin 50 tonnia, joten sellaisen liikuttelemiseen tarvittiin hyviä teitä. En ole tekniikan mies, vaan enemmänkin humanisti, mutta rohkenen väittää, ettei asfalttitie olisi kestänyt phjuksen ja sen kuljetusvaunun painoa ja siksi tiet rakennettiin betonista.  Tai sitten toinen selitys on se, että teistä pyrittiin tekemään pomminkestäviä, eli betomia on teissä hyvin paksulti. Olen kuullut, että Virossa sijainneiden Puna-armeijan lentokenttien kiitoradat ovat kolmemetristä betonia, koska pommituskin olisi synnyttänyt niihin vain helposti täytettäviä kuoppia.


Kommentit (0)



"Nurmoolaiset elkää enää menkö"

Pelkkä kivikasa on jäljellä Äyräpään vuonna 1934 valmistuneesta komeasta ja arkkitehtoonisesti merkittävästä kirkosta. Talvisodassa suomalaiset räjäyttivät sen tornin, Jatkosodassa sitä rikottiin lisää ja vuonna 1945 Neuvostoliitto räjäytti rauniot vielä varmuuden vuoksi tuusannuuskaksi.

 

Antti Tuurin Talvisota- romaaniin perustuvassa samannimisessä elokuvassa nurmolaisista suojeluskuntalaisista koottu kevytosasto lähtee ihan sodan lopulla vastaiskulla valtaamaan takaisin menetettyä kirkonmäkeä. Suomalaisen tykistön tulitukea tulee vain kymmenen kranaatin verran, jonka jälkeen itsemurhahyökkäyksen olisi pitänyt alkaa. Kauhavalaiset huutavat naapuripitäjän miehille,että "nurmoolaiset elkää enää menkö", mutta siitä huolimatta nurmoolaiset ilmeisesti päättävät vallan heittämällä vallata moisen nyppylän.

 

Aukealle ammutaan 40 nurmoolaista ja haavoittuneitakin on 50. Takaisin selviää 10 miestä. Se lienee väkilukuun suhteutettuna suurin yhden pitäjän kokema tappio Talvisodassa. Sen kanssa kilpailevat Nilsiän ja Rantasalmen menetykset Petäjäsaaressa. Siellähän saarta puolustava komppania sai määräyksen taistella viimeiseen mieheen, jollaista määräystä ei tiettävästi ole Suomen sotahistoriassa toista kertaa annettu, ja viimeiseen mieheen sitten taisteltiinkin määräyksen mukaisesti. Nilsiäläisten ja rantasalmelaisten ruumiitakaan ei ole löytynyt, ilmeisesti vihollinen työnsi ne avantoon taistelun tauottua.

 

Jatkososdan lopulla Äyräpäässä sodittiin jälleen rajusti ja siellä eräs pinteeseen jäänyt suomalaisosasto nosti valkoisen lipun antautumisen merkiksi. Valkoisen lipun nähtyään eräs pervitiinin ja unilääkeiden varassa toiminut suomalaisupseeri määräsi oman tykistökeskityksen antautuneiden niskaan. Sellaistakaan määräystä ei Suomen sotahistoriassa ole toista kertaa annettu. Joku vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa Jatkosota venäläisten silmin venäläisetkin kauhistelivat tapahtunutta.


Kommentit (0)



<< Edellinen sivu 11-15 / 3508 Seuraava sivu >>