Blogi

50 km ja virkistäytymisasema

Luulen, että huomiseen hiihdon kuninkuusmatkan koitoksen osallistuu joku suomalainenkin hiihtäjä, mutta nähtäväksi jää, jaksaako kukaan maaliin asti. Niinpä nyt kannattaa muistella yhtä suurimmista kokemistani urheiluelämyksistä, eli vuoden 1970 Tatran mömmönkisojen 50 kilometrin hiihtoa.

 

Silloinhan Suomen hiihto oli syvässä lamassa ja näytti jo siltä, ettei kisoista tule kultaa, mutta viimeisenä kisapäivänä koettiin todellinen ihme. Aluksi näytti tosi pahalta, koska minuutin Susi-Kallen perään lähtenyt Vjatseslav Vedenin hiihti suomalaisen kiinni jo heti alkumatkasta ja seurasi tätä sitkeästi aina 40 kilometrin virkistäytymispisteelle asti, mutta sitten Susi-Kalle pisti ison vaihteen päälle.

 

Selostaja Anssi Kukkonen kertoo alla olevassa linkissä, miten Susi-Kallen voiton salaisuus oli se, että pronssille sijoittunut Gerhard Grimmerkin hävisi Oikaraiselle viimeisellä 4 kilometrillä peräti 1,03 minuuttia, ja laskujeni mukaan toiseksi hiihtänyt Vedenin hävisi viimeisellä kympillä 1,5 minuuttia.

Susi-Kalle suksi Ylä-Tatran kultaa | Elävä arkisto | yle.fi

 

Mutta taisi Susi-Kallen voitossa olla muitakin salaisuuksia, kuin Anssi Kukkosen kertoma. Se, mitä Tatran 40 kilometrin virkistäytymisasemalla tapahtui ja mitä Sapporon vastaavalla virkistäytymisasemalla ei tapahtunut, kertoo eloisaan tapaansa Aku Kiuru, joka seisoi lääkelaukkuineen kummallakin virkistäytymisasemalla.

Sapporossa 1972 lääkkeet laukussa | TV | Areena | yle.fi ja


Kommentit (0)



Karjalan, ellei jopa maailman johtava urheilukaupunki


Vähän toista kymmentä vuotta sitten kävin tutustumassa arkkitehtoonisesti merkittävään Kontupohjan jäähalliin, joka siihen aikaan taisi olla ainut jäähalli koko Karjalassa. Oikeastaan kyseessä ei ole enää vain jäähalli vaan pikemminkin jääpalatsi. Venäläiset ovat vähän äärimmäisyyksiin taipuvaista väkeä. Sieltä löytyy tosi viheliäisiä hökkeleitä ja sitten tosi upeita palatseja ja jääpalatseja.
 
Kontupohja lienee yksi Venäjän siisteimmistä ja parhaiten menestyvistä kaupungeista. Vaikka Kontupohja ei ole kuulunut Suomeen kuin ainoastaan jatkosodan aikana, niin tietty suomalaisleima tällä 35.000 asukkaan kaupungilla on. Kaupungissa on vielä 30-luvulla ollut paljon meikäläisiä, koska Stalin terrorin aikaan sieltä pystyttiin vangitsemaan peräti 11.000 suomalaista, osa Amerikasta muuttaneita.
 
Lähtiessäni reissulle tarkoitukseni oli selvittää totuus huimasta huhusta, jonka mukaan Kontupohjan jäähalli olisi rakennettu jalokivestä eli spektroliitista. Asiaa tutkittuani tulin tulokseen, ettei se ole jalokiveä; ei ainakaan kokonaan. Sen sijaan palatsin korkea kivijalka ilmeisesti on plagioklaasimaasälpää, joka on näyttävä rakentamiseen soveltuva kivilaji, jossa myös yleisesti esiintyy spektroliittia. Tietooni on myös saatettu, ettei spektroliitti ole jalokivi vaan korukivi.
 
Kontupohja on muutenkin kova urheilukaupunki. Kaupungissa asuva ja kansallisuudeltaan karjalainen Larisa Lazutina on nimittäin voittanut hiihdossa peräti neljä olympiakultaa ja kahdeksan maailmanmestaruutta. Lisäksi hän on saavuttanut muovikassillisen himmeämpiä mitaleja, koska ihan aina ei voi voittaa.
 
Lazuninan saavutuksia täydentää Kontupohjassa syntynyt Jevgenija Medvedeva, joka on voittanut yhden olympiakullan ja kaksi maailmanmestaruutta sekä käsittääkseni paperipussillisen muita mitaleja, koska aina ei voi voittaa. Epäilen, että Kontupohjan kaupunki on viimeisen kolmannesvuosisadan aikana saavuttanut enemmän mainetta ja kunniaa kansainvälisillä kilpa-areenoilla kuin Suomi.
 
Enemmänkin mitaleja olisi voinut tulla, mutta Salt Lake Cityn olympialaisissa Lazutinalla oli jotain ongelmia veriarvojensa kanssa ja hänen kaikki suorituksensa hylättiin. En jaksa muistaa, montako kultaa hän silloin menettikään. Positiivisten testitulosten jälkeen hiihtäjätär vetosi siihen, että kuukautiset olisivat nostaneet hänen punasoluarvojaan. Tässä väitteessä on varmaankin joku vankka logiikka, mutta minulle se ei kuitenkaan täysin avaudu.

 


Kommentit (0)



Falunin MM-kulta

Eivät tuoneet Iivo ja Kerttu kultaa, vaikka niin uskoin. Pikkuisen innokkaana urheilumiehenä harmittaa se, että Suomi, isiemme maa, näyttää mitalitilastossa lukeutuvan Baltian maihin ja vielä enemmän harmittaa ja syvää kateudentunnetta aiheuttaa se, että hyvät pohjoismaalaiset naapurimme kahmivat melkein kaiken.

 

Hävettävä asia on, että Suomi voitti viimeksi olympiakisoissa viestinhiihdossa kultaa vuonna 1976 kisassa, jonka muistan kristallin kirkkaasti. Suomi nimittäin voitti silloin, koska ensimmäisellä osuudella ruotsalaiselta irtosi side ja Jevgeni Beljajevilta, joka ei ole venäläinen, vaan heimoveljemme syrjääni, katkesi samalla osuudella monon kärki. Suomen voittajajoukkueen neljästä miehestä kaksi kärähti myöhemmin kielletyistä lisäaineista.

 

Hämmästyttävä asia on, että edellisen kerran Suomi voitti hyväksytysti miesten viestissä maailmanmestaruuden 66 vuotta sitten Falunissa vuonna 1954. Tosin Lahden mömmönhiihdoissa 2001 Suomi voitti, mutta sitä voittoa ei tässä kannata enää muistella sattuneesta syystä.

 

Falunin viestistä Aku Kiuru kertoo eloisasti alla olevassa linkissä. Silloinkin suomalaisilla oli tuuria, koska Neuvostoliiton mieheltä irtosi suksi jalasta kesken kisan ja karkasi kauaksi metsään. Katsokaapa varsinkin Akun osaaottavaa ilmettä, kun hän muistelee kanssakilpailijansa valitettavaa epäonnea.

https://areena.yle.fi/1-50147144

 


Kommentit (0)



Aku Kiurun nappihiihto

Pikkuisen masentaa Suomen vaatimaton olympiamenestys varsinkin, kun sitä vertaa hyvien naapureittemme olympiamenestykseen.  Tässä tilanteessa kannattaa yrittää antaa nykyiselle huippu- ja kilpaurheilulle se arvo, mikä sille kuuluu ja muistella historiaa, jolloin Suomi, isiemme maa, oli maailman johtavia huippu- ja kilpaurheilumahteja sekä kesä- että talvilajeissa.

 

Niinpä yritin löytää rohkaisua ja lohdutusta murheeseeni etsimällä internetistä entisen huippuhiihtäjän ja hiihtomaajoukkueemme pitkäaikaisen huoltajan Aku Kiurun haastatteluja. Aku oli Karjalan poikia Sakkolasta, josta oli muuten kotoisin myös toinen suomalainen sankari alikersantti Antero Rokka.

 

Kiuru oli niin sujuvasanainen ja hauska karjalaisukko, että nykyaikana hänestä olisi tullut menestyvä talkshow-esiintyjä. Kaiken lisäksi myös hyvin rehellinen ja käsittääkseni realistinen urheilumies, joka sanoi huippu- ja kilpaurheilusta esimerkiksi tämän suuren viisauden: "Kyl miusta on ihan höpönpaskaa koko touhu. Mitä se kenellekään kuuluu, syökööt mitä tykkäävät saatana, kun kovaa kulkoovat vaan. Kun ei saaha kumminkaan sitä loppumaan!"

 

Alla olevassa ohjelmassa hän kertoo värikkääseen tapaansa, miten kävi sodan jälkeen opettamassa ruotsalaisille hiihtämisen mallia yhdessä Sortavalan maalaiskunnasta kotoisin olleen Benjamin Vannisen kanssa. Juottomiehenä heille toimi Virolahdella syntynyt olympiavoittaja Veli Saarinen, joka oli vilkas Karjalan poika hänkin.

 

Pervitiini ja Sundsvallin nappihiihto 1947 | TV | Areena | yle.fi

 


Kommentit (0)



Epäiltyjä sukulaispoikia

Vaikka eilinen miestenviesti oli Suomelle nöyryytys, voimme kuitenkin riemuita siitä, että voittajajoukkueen ankkurina hiihti sukulaispoika, sillä Sergei Ustjugov on suomalaisugrilainen mansi. Manseja on maailmassa vain noin 10.000 kpl, joten he ovat kovasti urheilullista väkeä. Epäilen nimittäin, että myös ampumahiihdon kaksinkertainen olympiavoittaja Jevgeni Ustjagov saattaa myös olla mansi ja tiedä vaikka olisi Sergein sukulaispoikia. Muistelen, että jossain suurkisoissa Jevgenillä oli ongelmia dopingnäytteessään; taisi sinkkiämpäristä sulaa pohja näytettä otettaessa.

 

Kovasti olen pitänyt peukkuja Pekingin kisoissa Venäjän Aleksandr Terentjeville, joka on kuitenkin vielä niin nuori, että mitali taitaa jäädä saamatta. En keksi yhtään kappaletta syitä sille, etteikö hän voisi ihan hyvin olla Heikki Teronen-nimisen Karjalan ensimmäisen olympiavoittajan pojanpoika. Zakopanen olympialaisten viestinhiihdon ensimmäisellä osuudella kisoissa Fjodor Terentjevin nimellä hiihtänyt Teronen voitti toista Karjalan poikaa Aku Kiurua 1,5 minuuttia ja kilpailu ratkesi siihen.

 

Wikipedia kertoo Fjodor Terentjevin myöhemmistä vaiheista seuraava:

 

Terentjev sanotaan aiheuttaneen neuvostoliittolaisten keskuudessa pahennusta yhteyksillään suomalaisiin. Eräällä kilpailumatkalla Neuvostoliitossa hän oli tavannut suomalaisia, ja nämä olivat pukeneet hänet suomalaisiin vaatteisiin, jotta ei paljastuisi hänen seurustelevan suomalaisten kanssa. Oli muun muassa puheita, joiden mukaan Terentjev olisi suunnitellut loikkausta länteen. Häntä pidettiin temperamenttisena ihmisenä, joka osasi hankkia itselleen myös vihamiehiä.[1]

 

Terentjev kuoli tuolloisessa kotikaupungissaan Leningradissa olosuhteissa, jotka ovat jääneet epäselviksi. Hän oli ollut mukana Kaukolovan kisoissa, joissa voitti kilpailun. Väitettiin, että kun voittoa oli juhlittu vodkan voimalla, hän olisi tullut huoltoautolla kotiin, ajanut sen autotalliin ja jättänyt sen käyntiin ja näin kuollut häkämyrkytykseen. On epäilty sitä, miten hän olisi voinut humalassa ajaa auton kotiin ja talliin ja jättää auton käyntiin ja sitten lukita ovet ja jäädä auton sisään. On arveltu, että häntä ei haluttu mukaan Innsbruckin kisoihin, jonne hän oli ilmoittanut tähtäävänsä, ja että hänellä olisi ollut vielä muitakin, valtiolle kiusallisia aikomuksia, ja tilanne olisi ratkaistu järjestämällä hänen kuolemansa.[1]

 

Terentjev kotikylän Paatenen karjalaiset ovat sitä mieltä, että venäläisten kokema kateus menestynyttä ei-venäläistä urheilijaa kohtaan liittyy hänen kuolemaansa jollain lailla. Hänen sanotaan kuolleen “pahalla surmalla”.

 

Fjodor Terentjeville on pystytetty komea näköispatsas Petroskoihin ja sen äärellä aion vielä käydä hiljentymässä, mikäli sodalta säästytään.

 


Kommentit (0)



<< Edellinen sivu 11-15 / 5097 Seuraava sivu >>