Jos Rukajärven tie -elokuvan ohjaaja Olli Saarela lukee tämän, niin kerron hänelle, että myös Rukajärven sissien hiihtoretki Jeljärvelle olisi hyvä elokuvan aihe. Silloinhan maaliskuussa 1943 reilun 500 miehen osasto hiihti tuhoamaan Jeljärvellä sijainneen huoltokeskuksen ja vaikka tähän operaatioon sisältyi ulkoilua selvästi vähemmän kuin vuotta aiemmin tehtyyn Mai-Guban laturetkeen, eli vain noin 150 kilometriä, niin kyllä hiihtämistä oli siinäkin.

Jeljärven operaatio onnistui suomalaisilta Mai-Guban iskua huonommin, sillä seitsemän miestä kaatui ja kuusi haavoittui. Heitä yritettiin sitten suksikelkoilla ja ahkioilla tuoda takaisin kotiin. Paluumatkasta tuli suomalaisille todellinen kärsimysten tie ja haavoittuneetkin piti jättää ahkioissa silloisen vihollisen armeliaisuuden varaan, jota erämaaoloissa tuskin löytyi; tosin tiettävästi sodan jälkeen osa vangiksi jääneistä palasi Suomeen.

Tuon Jeljärven hiihtoretken ladun avaamisesta kantoi päävastuun Kiuruveden Jänteen Paavo Lonkila, joka vuosia myöhemmin voitti viestinhiihdossa olympiakultaa. Lonkila oli alunperin sukunimeltään Lång, joka tarkoittaa suomeksi pitkää, mutta sitten tämä 157 cm pitkä mies vaihtoi jostain syystä, jota voi vain arvailla, sukunimensä.

Kun Yleisradion urheiluselostaja Pekka Tiilikainen kysyi Oslossa olympialaisten 1952 haastattelussa Paavo Lonkilta ”oliko kyseessä ollut kenties hänen elämänsä kovin hiihto?” Lonkila oli vastannut ”Ei, kyllä kovin hiihto oli kevättalvella 1943 Ontajärven jäällä”. Tarinan mukaan Ontajärven ylityksen jälkeen Lonkilan lumipuvusta löytyi monta luodin reikää ja hänen konepistoolinsa hihnakin oli ammuttu poikki.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Lonkila