Virolaiset ovat menestyksekästä painijakansaa, jota asiaa todistavat kaksi Tallinnasta löytämääni painijapatsasta. Hotelli Suden seinustalla oli Aleksander Abergia esittävä patsas, jonka pronssilaatassa kerrotaan hänen olleen kaikkien aikojen menestynein painija, joka hallitsi ylivoimaisesti lajiaan17 vuoden ajan, jona aikana hän voitti kaikki 5000 ammattilaisotteluaan.

Aberg ei ollut mikään jättiläinen, sillä hän oli vain 178-senttinen ja painoa oli siunaantunut vain noin 100 kiloa, mutta hän oli niin vahva ja taitava, että pystyi kukistamaan itseään paljon isommat vastustajat. Siihen aikaan ei ammattilaispainissa ollut sarjajakoa.

Minä, joka olen järjestäytynyt skeptikko, suhtauduin nuorempana epäillen tarinaan, että Tallinan kuuluisan Pronssisoturi-patsaan mallina olisi ollut vuoden 1936 Berliinin olympiakisojen molempien painimuotojen raskaansarjan voittaja Kristjan Palusalu, mutta kun luin Olavi Lempisen kirjan Rautaesiripun takana – Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille, joka kertoo inkerinsuomalaisen Veikko Piiparisen elämäntarinan, niin näkemyksen asiaan muuttui.

Piiparinen oli inkerinsuomalainen, joka syntyi sata metriä itärajan takana ja joutui sen vuoksi 18-vuotiaana puna-armeijaan, jäi jatkosodassa suomalaisten vangiksi, jonka jälkeen hänestä koulutettiin radisti Pauli Marttinan johtamaan kaukopartio-osastoon.

Vuonna 1947 Piiparinen palautettiin Neuvostoliittoon, jossa hänet kovien kuulustelujen ja kymmenen minuutin oikeudenkäynnin jälkeen lähetettiin Vorkutan vankileirille hiilikaivokseen, josta harva selvisi hengissä. Mutta hän selvisi ja asui elämänsä viimeiset 38 vuotta Tallinnassa, josta ajasta hän kertoo kirjassa todella mielenkiintoisia tarinoita.

Senkin hän kertoi, että komearaaminen olympiavoittaja Kristjan Palusalu seisoi mallina, kun Pronssisoturia, josta venäläiset käyttävät hellittelynimeä Aljosha, veistettiin ja nyt, kun kävin läheltä tarkastamassa, että patsaalla todella on Palusalun kasvot, uskon nuorempana uskomattomana pitämääni tarinaan. Aiemmin epäilin, ettei miestä, joka loikkasi vuonna 1941 puna-armeijasta Suomen puolelle, olisi hyväksytty sankaripatsaan malliksi.

Veikko Piiparinen kertoo kirjassaan senkin, että voitonpäivänaattona 8.5.1946 15-vuotias Ageeda Paavel ja 14-vuotias Aili Jyrgenson räjäyttivät dynamiitilla patsaan ensimmäisen version. Sitä kirja ei kuitenkaan kerro, mitä räjäyttäjille sittemmin tapahtui. Uskon, että ainakin jonkinlaiset rapsut heille asiasta seurasi.