Eilen mainitsemani nuoriherra Olof Enckell vaelsi itärajaa pitkin käsittääkseni vuonna 1938 ja tämän vuoksi hän joutui väsymyskohtauksen saatuaan turvautumaan vain heroiiniin, sillä sitä tehokkaampi metamfetamiini pervitiini tuli apteekkeihin vasta vuonna 1939. Ilmeisesti heroiinikin oli ihan hyvä piriste ja sen vuoksi mietinkin sitä, että käytettiinkö heroiinia kilpaurheilussa tehokeinona ennen pervitiinin keksimistä.
Jouni Tossavaisen Hannes Kolehmaisesta kertovassa kirjassa paljastetaan, että savolaisjuoksijat, jotka 1920-luvulla hallitsivat Usa:n kestävyysjuoksukilpailuja samalla tavalla kuin nandiheimon miehet nykyään, tunsivat hyvin dopingin käytön. Maantiejuoksukilpailuissa heillä oli tapana viimeisellä virkistäytymispisteellä nauttia alkoholin ja opiumin sekoitusta. Kyseinen cocktail nautittiin siten, että ainetta puristettiin suuhun pesusienestä.
Hämmästyttävän pieniä olivat nuo pervitiinipillerit, joihin tutustuin Mikkelissä Sodan ja rauhankesus Muistin museon lasivitriinissä. Pillereiden halkaisija on ehkä neljä milliä ja niinpä ei ole ihme, että kaukopartiomies Aimo Koivunen nautti niitä kohmeisilla käsillään kerralla koko kourallisen ja hiihti sen jälkeen sekopäisenä umpihangessa noin 20 asteen pakkasessa männyn kerkkien ja yhden kuukkelin antaman energian turvin tarinan mukaan noin 400 kilometriä; tosin mukaan ei ehkä ole laskettu niitä kymmeniä kilometrejä, jotka hän hiihteli ennen 30 pillerin nauttimista.
Koivunen olisi varmaan hiihtänyt vielä enemmänkin, mutta miinan räjähdys katkaisi laturetken. Koivunen makasi viikon lumihangessa ennen kuin hänet löydettiin. Löydettäessä hän painoi 43 kiloa ja pulssi oli 200. Olen lukenut, että saksalaiset kielsivät sittemmin armeijaltaan pervitiinin käytön aineen vaarallisuuden vuoksi. Suomalaiset eivät kieltäneen ja niinpä ainakin eräät meikäläiset hiihtäjät käyttivät niitä tiettävästi kuitenkin vielä vuoden 1970 Tatran mömmönhiihdoissa.
Tästä linkistä voi kuunnella Yle Kioskista Alesi Rantamaan nykyajan nuorten kielellä kertoman tarinan Aimo Koivusen pervitiinihiihdosta. Rantamaa ihmettelee, miksi tapauksesta ei ole tehty elokuvaa ja samaa ihmettelen minäkin: