Jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle historian lisenssille haluaisin antaa vinkin, että suomettumisen epävirallinen historia olisi mielenkiintoinen väitöskirjan aihe. Monenlaisia tarinoita olen kuullut ja lukenut, jotka todistavat, etteivät suomalaiset mielistelleet silloista hyvää itäistä naapuria ihan kaikessa.Esimerkiksi eduskunnan puhemiehenäkin aikoinaan toiminut Mikko Pesälä nimittäin paljastaa muistelmissaan Herrana on hyvä olla, että erään neuvottelun päätteeksi eilen mainitsemani Reilu-Pekka Saarnio vetäisi perikansalliseen ja suomalaiseen poliittiseen perinteeseen vahvasti tukeutuen arvovaltaista, mutta ylimielistä, neuvostojohtajaa Gennadi Janajevia jonkun nuorisotapaamisen yhteydessä vessassa turpaan sillä seurauksella, että tämä korkeimman neuvostoeliitin jäsen makasi nenä veressä kusisen huussin lattialla. Sieltä hän kuitenkin ponnisti vielä hyvinkin korkealle.
Nimittäin Gennadi Janajev oli sitten elokuussa 1991 naapurimme dramaattisen vallankaappausyrityksen johdossa, joka ei sekään, koska oli venäläistä tekoa, kestänyt kovinkaan kauaa. Venäläisten kunniaksi on todettava, ettei kaappauksen aikana veri juurikaan virrannut; viina tosin sitäkin enemmän.
Tästä epäilemättä suurin poliittinen ansio lankeaa Pekka Saarniolle ja hänen kaltaisilleen, jotka Janajevin lukuisilla Suomen matkoilla opettivat hänet juopottelemaan oikein aikamiehen lailla. Ja eihän tämän valtataiston vastapuoli Boris Jeltsinkään tainnut ihan vesipoika olla.
Sellaistakin olen kuullut, että Moskovan vallankaappausyrityksen alkaessa Pekka Saarnion olisi nähty nousevan Ruotsin laivaan, mutta tuota en itse usko, koska hän oli hyvin rohkea mies, joka uskalsi Helsingissä vetää Janajevia turpaan ja tämän lehtijutun mukaan Moskovassa hän uskalsi heittää Janajevia sytkäkärillä päin naamaa: