Upea oli Heinolassa sijaitsevan Käkisalmi-museon näyttely, jonka nimenä oli Laatokka Karjalan meri. Minulta nopealukuiselta mieheltä kului peräti kolme tuntia näyttelyyn tutustumisesta. Tuosta ajasta suurin osa minulta numerohullulta meni siihen, kun näyttelytilassa olleeelta tietokoneelta tutkin perusteellisen tietopaketin Laatokasta. Tuo ansiokas tietopaketti olisi muuten hyvä saada pysyvästi nettiin luettavaksi.
Minä, joka kyllä löydän rikan lähimmäiseni silmästä, mutta en malkaa, eli rakennushirttä, omastani, löysin kaksi virhettä Laatokka-tietopaketista. Laatokannorppa on nimittäin saimaanorppaa pienempi toisin kuin näyttelyssä kerrottiin, sillä jostain syystä se on pieni, pullea, seurallinen ja utelias, toisin kuin jörö keskimäärin kymmenen kiloa painavampi savolainen sukulaisensa.
Myöskään näyttelyssä esillä ollut ikoninen valokuva ilmavalvontalotta Ellen Kiurua harrastamassa ilmavalvontaa Lahdenpohjan hyppyritornissa, ei tutkimusteni mukaan esitä tummaveristä lotta Ellen Kiurua, vaikka SA-kuvissakin niin väitetään, vaan hän on toistaiseksi tunnistamattomaksi jäänyt blondi, joka tuskin edes oli lotta ja joka saattoi hyvinkin olla saksalaisen kuvausryhmän mukana ollut saksalainen rotupuhdas arjalaismalli.
Näyttelysalissa pyöri sota-ajan SA-dokumenttifilmi, joka esitti suomalaissotilaita pyydystämässä armeliailla päälaukauksilla norppia Laatokalla. Tästä tuli mieleeni, että koulussa opetettiin, että muinoin suomalaiset pyytivät hylkeitä monihaaraisilla koukuilla, joiden yhteen haaraan kiinnitettiin syötiksi elävä norpanpoikanen ja kun se tuskissaan kirkui emoaan apuun, jäi sen apuun tullut äitikin kiinni haarakoukkuun, jonka jälkeen molemmat nuijittiin hengiltä. Nykyään kettutytöt puuttuisivat moiseen ja se olisi ihan oikein.