Mietinpä kristinuskon ja kommunismin oppeja yhdistäneen Antti-Kristus Juntusen vaikutusta siihen, että talvisodan alkaessa noin 1700 Suomussalmen Juntusrannan kylän asukasta ei lähtenytkään evakkoon, vaan he jäivät puna-armeijan miehittämälle alueelle. Voi olla, että he jättäytyivät vapaaehtoisesti, tai voi myös olla niin, etteivät Suomen viranomaiset halunneetkaan heitä evakuoida heidän epäilyttävien poliittis-uskonnollisten mielipiteiden takia. Tuossa tapauksessa olisi hyvä väitöskirjan aihe jollekulle historian lisenssille.
Kysyin tekoäly Geminin kantaa asiaan ja sain seuraavan vastauksen, jonka mukaan juntusrantalaiset jäivät paikoilleen ja suostuivat yhteistyöhön neuvostojoukkojen kanssa, koska asiaan vaikutti vahvasti Parta-Antti Juntusen vuosia kylvämä propaganda siitä, että idästä saapuva puna-armeija oli ”rauhan ja oikeudenmukaisuuden tuoja”. Tämä oli Suomen armeijalle valtava šokki, joka sitten johti ankariin petturuusoikeudenkäynteihin ja Juntusen pitkään vankeuteen.
Joulukuussa 1939 suomalaiset valtasivat Juntusrannan takaisin ja pikaoikeus tuomitsi kuusi kylän siviiliä kuolemaan vakoilusta ja yhteistoiminnasta vihollisen kanssa. Teloitukset tapahtuivat heti, eli valitusoikeutta tuomituilla ei ollut. Ammutuista kaksi oli naisia. Lisäksi jo aiemmin suomalainen hiihtopartio oli vieraillut vielä siihen aikaan vihollisen hallussa olleessa kylässä ja ampunut erään talon isännän, jonka se katsoi toimineen puna-armeijan oppaana. Muistelen jostain lukeneeni, että isäntä ammuttiin sontatunkion päälle.
Juntusrannan tapahtumista vaiettiin pitkään, mutta Neuvostoliiton konkurssin jälkeen asia nostettiin esille, koska eräät teloitettujen omaiset katsoivat tuomioiden olleen lainvastaisen. Keskusrikospoliisi tutki valituksen ja päätyi tulokseen, että mikäli tuomiot olivat lainvastaisia, kyseessä olivat tapot, joissa syyteoikeus oli vanhentunut 20 vuodessa. Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että laiton teloitus on harkittu teko, joten se on murha, joka ei vanhene koskaan.