Eilen katsomani Valitut-elokuvan innoittamana mietin metsätyömies-maallikkosaarnaaja Toivo Korpelaa ja varsinkin hänen menetettyä mainettaan. Korpelan väkevät saarnathan synnyttivät 1920-30-luvuilla Torinonjokilaaksossa korpelalaisuudeksi kutsutun uskonnollisen hurmosliikkeen, joka on jäänyt historiaan varsinkin julistamansa profetian takia, jonka mukaan taivaallisen kristalliarkin oli määrä laskeutua Kiirunan Luossajärven jäälle noutamaan lahkon jäsenet paratiisiin.
Ensimmäiseksi laskeutumisajankohdaksi ilmoitettiin maaliskuu 1935. Liikkeen kannattajat kerääntyivät Luossajärvelle odottamaan alusta, jonka oli määrä viedä valitut ihmiset 666 kyynärää maanpinnan yläpuolelle ja sieltä edelleen Palestiinaan. Monet uskovat olivat ennustuksen vuoksi myyneet tai antaneet pois kaiken maallisen omaisuutensa. Kristalliarkkia ei kuitenkaan saapunut, vaan sen sijasta saapuivat poliisit, jotka veivät profetiaa julistaneen Sigurd Siikavaaran mielitautiparantolaan.
Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että vaikka Toivo Korpela oli aluksi lahkonsa johtaja, niin hän itse ei kristalliarkkiin uskonut, vaan kun huhut tulevasta kristalliarkista ja maailmanlopun odotuksesta alkoivat levitä alkuvuodesta 1935, Korpela antoi sanomalehdille haastatteluja, joissa hän teki pesäeron uusiin oppeihin. Hän totesi suoraan, että hänen oli vaikea ymmärtää, miten kukaan voi opettaa sellaista kuin arkkioppia.
Korpela joutui poistumaan Ruotsista vuonna 1935. Hän palasi kotiseudulleen Ähtäriin, missä hän eli loppuelämänsä hyvin hiljaista ja vaatimatonta elämää pienviljelijänä ja metsätyömiehenä. Mielenkiintoista on, että Korpela osallistui talvisotaan, mutta jatkosodan alussa hän lähti käpykaartiin, joka saa minut epäilemään, että hänen uskonnollis-poliittinen näkemyksensä saattoi muistuttaa Kainuussa saarnanneen Antti-Kristus Juntusen oppeja.
Mielenkiintoinen asia on se, miten Korpela pystyi jatkosodan ajan piilottelemaan käpykaartissa Ähtärin kaltaisessa pienessä pitäjässä, josta laajat erämaat puuttuvat. Epäilen, että hän loikkasi Ruotsin puolelle entisten uskonveljiensä suojelukseen. Toivo Korpelan elämä ja teot olisivat hyvä väitöskirjan aihe jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle teologian lisenssille.
Valitut-elokuva taisi olla hieman siistitty versio korpelalaisuuden historiasta, koska ainakin Suomen puolella meno liikkeen seuroissa oli elokuvassa nähtyä railakampaa, mikäli yhtään on uskominen kirjailija Timo Mukan kirjaa Maa on syntinen laulu. Siunatuksi lopuksi en malta olla kertomatta kuulemaani tarinaa nuoresta poliisista Ragnar Lassinantista, josta myöhemmin tuli Länsi-Pohjan maaherra. Tarinan mukaan hän joskus keskeytti liian kiihkeiksi äityneet korpelalaisten seurat tempaamalla seurapirtin oven auki ja huutamalla meän kielellä, että ””vetäkkääpä housut jalkhaan ja alkkaa elämhään ihmisiksi.”